"Ehee, heh! Voi noita vanhuksia!"
Aivan noin pikkusikoni reagoi, kun kerroin avanneeni blogin itselleni ja että en ihan osaa kaikkia niksejä vielä.
Niin mutta totesin hänelle vanhakin voi oppia, kun uskaltaa rohkeasti kokeilla nuoremmista puhumattakaan.
Niin minun oven takanakin eilen painettiin rohkesti summeria ja vaadittiin huomiota. Nimen omaan diakoniatyöntekijän huomiota.
Valmistaudui ottamaan vastaan jonkun äidin, sillä olihan samoissa tiloissa menossa perhekerho, mutta yllätyin. Pienen hetken kuluttua näkyi overaosta pienen alle kaksi vuotiaaan tytön kasvot, jotka olivat aurinkoa täynnä. Taisi juuri osata kävellä ja puhe oli vielä etsinnässä. Ymmärrystä kyllä löytyi runsaasti.
Tyttönen välillä katosi oven taa ja kurkisti uudelleen aina nauraen. Eihän tuossa voinut tulla kuin hyvälle tuulelle. Lopulta päätti pieni tyllerö uskaltautua ihan syliin asti. Ja siinä ihmettelimme toimistoni ihmeelisyyksiä yhdessä. Tyttö osoitti asiaa sormella ja suusta tuli ihmettelevä "yhm?"
Löysimme tietokoneen, hassun nallen, värikkään kynän ja lopulta myös Raamatun.
Niin retki päättyi ja tyttö laskeutui sylistäni ja jatkoi matkaa, kuullessaan äidin huhuilevan häntä.
Mieleeni pullahti, että missä sen turvallisempaa kuin sylissä. Onneksi minäkin pääsen tarvittaessa syliin, Taivaan Isän syliin. Siinä on välillä turvallista olla, saan luottaa hänen armonsa. Pitääpä muistaa useammin soitella Taivaan Isän ovisummeria ja ihmetellä hänen ihmeellistä maailmaa ja uskaltaa nousta syliin.
Ihanaa päivää kaikille!
